Me vietettiin koulussa varmaan seitsemän hiljaista hetkeä. Lipputangossa oli EU:n ja Suomen lippu. Pelottavaa, hollantilaiset tiesi melkein enemmän kuin minä.

Ei tälläistä tapahdu Suomessa. Täällä - muttei ikinä Suomessa. Suomi on minun turvapaikkani johon pakenen jouluisin ja kesäisin, pakoon Belgiaa, jossa tapahtuu tälläisiä asioita. Suomessa ei tapahdu tälläistä. Eihän.

Koko koulu tietää; ranskalaiset, portugalilaiset, ruotsalaiset, hollantilaiset, italialaiset, englantilaiset. Ne katsovat meitä kummallisesti, säälien. Minun tekee mieli oksentaa.

Does this darkness have a name? Is it your name?

Minä olen nauranut jo viikkoja hysteerisesti, tuntenut itseni hirvittävän onnelliseksi ja itkenyt sitten. Itkeminen helpottaa, mutta se on hiukan erikoista. Lakkasin kynteni mustiksi ja menin eilen Belgia-Suomi-otteluun. Kiljuin ääneni pois, ja rakastuin vihdoinkin Poikaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa koskaan aivan täydelliseksi.

En mennyt jalkapallotreeneihin, koska minua ei huvittanut. Söin väriaineita sisältäviä hedelmäkarkkeja sallittua suuremman määrän (kyllä, ennen kahtatoista aamulla), mutta en jaksaisi välittää, koska välittäminen tekee vain surulliseksi.

Me lähdemme keskiviikkona luokkaretkelle Lontooseen ja minusta tuntuu, että olen kuolematon. Elämä on ihmeellistä.

Tänään, kesken ruokavälituntia, seisoin yksin sateessa, kun kaikki muut olivat jossain muualla, ja tuntui aivan mielettömän yksinäiseltä. Tänään, minä olisin halunnut istua maahan ja kastella punaiset pillifarkkuni ja itkeä raivokkaasti kaiken surun ulos, olisin halunnut huutaa sen jollekulle, joka olisi kuitenkin pitänyt minua olkapäästä kiinni ja luvannut että jää siihen hetkeksi aikaa, vaikka kellot soisivatkin tunnille.

(`Cause without you does it matter?)

Kirjoitin kahden viikon aikana seitsemän monen ruudullisen verran-pituista sähköpostiviestiä parhaalle ystävälleni Suomeen, hakkasin itseäni etten itkisi, ja kun se vastasi eilen, halusin kuolla, etten vain itkisi vahingossa.

Menen iltaisin nukkumaan ja pelkään, että en halua aamulla herätä enää. Pelkään, että luovutan, vaikken halua. Oikeasti. Minä haluan vain parhaan ystäväni takaisin - ja ruokavälkät sateessa jonkun kanssa.

"Bye bye baby - don't make me cry."

Ja vaikka pyysinkin, itkin silti. Se oli juhannusaatto ja minulla oli liljankukkaseppele päässäni. Me seisoimme siinä, äidinkielenluokassa sinisen puukirjahyllyn edessä ja halasimme ensimmäisen kerran koskaan. Ja vaikka lupasin itselleni, etten itkisi kyyneltäkään (sillä eiväthän pojat itke - ja minä olen melkein kuin poika) ja sitä paitsi ystäväni oli tehnyt minulle melko ihanan turkoosin silmämeikin, itkin silti, ja ripsiväri valui poskipäille. Itkin, ja kyyneleitä tippui lattialle. Sen jälkeen lähdin, kävelin koulubussille ja aurinko oli jo ehtinyt kuivata kyyneleet.

Sen jälkeen minä en ole itkenyt yli kahteen kuukauteen enkä tule enää koskaan elämässäni itkemään. Koulu alkaa tasan viikon päästä, olen lukenut latinaa ja harjoitellut matikkaa jo viikkojen ajan, varmuuden  vuoksi vain, mutta pelkään etten kestä. Minulla on kahden kuukauden ajan ollut keuhkojen kohdalla painava tunne, enkä tiedä mistä se johtuu. Minä en ole ollenkaan surullinen, vaikka paras ystäväni ikinä muuttikin takaisin Suomeen. Minä olin ainoa joka meni sen ensimmäisenä koulupäivänä juttelemaan, ja jo silloin se kertoi, että se lähtee kolmen vuoden päästä takaisin ja minä päätin, ettei meistä ikinä tule ystäviä, koska sitten minua harmittaisi myöhemmin. Tänään minun ei tee mieli olla hiuksensa lyhyiksi napsaissut poikatyttö. Tänään minä haluaisin olla prinsessa ja itkeä hetkisen, mutta katuisin sitä huomenna. Siksi minä olen vain ja selviän.

Once upon a time in a kingdom far away lived a pretty little princess. Somehow she managed to live happily ever after. I didn't.

Minä olen maailman toivottomin ihminen.

(I hear your name and it almost drives me wild.)

Ihmiset eivät koskaan ymmärrä. Setä K nukkuu taivaassa ja minä täytän iltani vanhoilla rockballadeilla. Yksi muuttaa takaisin Suomeen, toinen lähtee Keniaan. Minä jään ihan yksin kaikkialla koulussa, eikä ruokalan spagetti bolognese tee oloa helpommaksi.

Minä esitän pienoisnäytelmässä Romeota ja puolibestikseni "Pikkuveli" Juliaa. Koko suomenosasto saa puhumista seuraavaksi viikoksi.

(Here comes the regular.)

Enkä minä saa silmiäni eroon sinun kasvoistasi. Sinä laulat ja hymyilet ja minä yritän sanoa jotain, mutten pysty, kun hymy leviää itsestään. En minä halua saada sinua olemaan laulamatta nuotin vierestä ja nauramatta, minä haluan muuttaa ne sekunnit minuuteiksi ja unohtaa ajan. Am I the only one here today?

Auta minua Setä K, auta minua unohtamaan Ella ja Ellen, auta minua unohtamaan O ja itseni, niin ettei lopulta ole enää ketään, jota ikävöidä. Auta minua unohtamaan, kuinka onneton olen.