Tänään, kesken ruokavälituntia, seisoin yksin sateessa, kun kaikki muut olivat jossain muualla, ja tuntui aivan mielettömän yksinäiseltä. Tänään, minä olisin halunnut istua maahan ja kastella punaiset pillifarkkuni ja itkeä raivokkaasti kaiken surun ulos, olisin halunnut huutaa sen jollekulle, joka olisi kuitenkin pitänyt minua olkapäästä kiinni ja luvannut että jää siihen hetkeksi aikaa, vaikka kellot soisivatkin tunnille.

(`Cause without you does it matter?)

Kirjoitin kahden viikon aikana seitsemän monen ruudullisen verran-pituista sähköpostiviestiä parhaalle ystävälleni Suomeen, hakkasin itseäni etten itkisi, ja kun se vastasi eilen, halusin kuolla, etten vain itkisi vahingossa.

Menen iltaisin nukkumaan ja pelkään, että en halua aamulla herätä enää. Pelkään, että luovutan, vaikken halua. Oikeasti. Minä haluan vain parhaan ystäväni takaisin - ja ruokavälkät sateessa jonkun kanssa.