"Bye bye baby - don't make me cry."

Ja vaikka pyysinkin, itkin silti. Se oli juhannusaatto ja minulla oli liljankukkaseppele päässäni. Me seisoimme siinä, äidinkielenluokassa sinisen puukirjahyllyn edessä ja halasimme ensimmäisen kerran koskaan. Ja vaikka lupasin itselleni, etten itkisi kyyneltäkään (sillä eiväthän pojat itke - ja minä olen melkein kuin poika) ja sitä paitsi ystäväni oli tehnyt minulle melko ihanan turkoosin silmämeikin, itkin silti, ja ripsiväri valui poskipäille. Itkin, ja kyyneleitä tippui lattialle. Sen jälkeen lähdin, kävelin koulubussille ja aurinko oli jo ehtinyt kuivata kyyneleet.

Sen jälkeen minä en ole itkenyt yli kahteen kuukauteen enkä tule enää koskaan elämässäni itkemään. Koulu alkaa tasan viikon päästä, olen lukenut latinaa ja harjoitellut matikkaa jo viikkojen ajan, varmuuden  vuoksi vain, mutta pelkään etten kestä. Minulla on kahden kuukauden ajan ollut keuhkojen kohdalla painava tunne, enkä tiedä mistä se johtuu. Minä en ole ollenkaan surullinen, vaikka paras ystäväni ikinä muuttikin takaisin Suomeen. Minä olin ainoa joka meni sen ensimmäisenä koulupäivänä juttelemaan, ja jo silloin se kertoi, että se lähtee kolmen vuoden päästä takaisin ja minä päätin, ettei meistä ikinä tule ystäviä, koska sitten minua harmittaisi myöhemmin. Tänään minun ei tee mieli olla hiuksensa lyhyiksi napsaissut poikatyttö. Tänään minä haluaisin olla prinsessa ja itkeä hetkisen, mutta katuisin sitä huomenna. Siksi minä olen vain ja selviän.

Once upon a time in a kingdom far away lived a pretty little princess. Somehow she managed to live happily ever after. I didn't.