Minun piti mennä Stockeliin ja tappaa itseni. Ostin kaksi paria villasukkia ja kynttilöitä kahdelle kaverille ystävänpäivälahjaksi. Olin urheiluharkoissa, satoi kaatamala, on kuumeinen olo.

Riitelin aamulla vanhempien kanssa pahemmin kuin koskaan. (Viiltelin, vaikka lupasin itselleni että lopetan. Sitä sattuu.)

Selviääkö sitä kevääseen asti? Huhtikuuhun, kun Emiliallakin meni hyvin. Vaikeinta on aina talvisin, kun sääreen on tarttunut sakset, vaikka kaikki kipu onkin mielessä. Itku kuplii keuhkoissa. 

(Forget - I'm not sure I could. They say time heels everything - but I'm still waiting.)

Tulin ajatelleeksi mennyttä. Kun Hän ja pikkusisarensa olivat täällä. Kun minä osasin nauraa ja kun me Hänen pikkusisarensa kanssa ripottelimme tomusokeria hiuksiimme, koska oikeaa lumi ei ollut satanut. Eilen minä luulin olevani eksyksissä - kun oli pimeää, eikä minulla ollut hanskoja ja takkia vaikka satoi
kaatamalla ja pyörä meni minne sattui, enkä minä tiennyt missä olin. Rukoilin ja itkin, kysyin eräältä naiselta apua. Ja kun viimeinkin näin Stockelin elokuvateatterin valot ja ymmärsin missä olin itkin uudestaan.Tänään minä vasta ymmärsin, millaista on olla oikeasti eksyksissä. Kun elokuvateatterin valoja ei ole oikeasti olemassakaan.